Kuinka jaksaa hengellisessä työssä? 2.11.2017

Tänään oli aiheena hengellisessä työssä jaksaminen ja elämän tasapaino. Iloitsin suuresti aiheesta (tästäkin tämän kursin aiheesta, koko kurssi on ollut mahtava!), sillä juuri tällä hetkellä olen pohtinut juuri tänään läpikäytyjä asioita. Kuinka tunnistaa merkit omassa elämässä väsymyksestä? Kuinka ehkäistä uupumusta? Mistä saan voimavarani? Kuinka rajata asioita työssä ja elämässä?

Ihmisen elämä koostuu monesta osa-alueesta ja jokaisen osa-alueen tulee olla tasapainossa kokoonpanossa. Kokonaisuuteen vaikuttaa henkinen, hengellinen, fyysinen ja ajankäytöllinen tasapaino.

Omassa elämässä olen viime vuonna saanut läpikäydä hyvin ikävän, mutta opettavaisen ajanjakson, jossa uuvuin totaalisesti. Olen aina elänyt suorituskeskeistä elämää ja koska en muut aosannut, suoritukset hallitsivat myös vahvasti uskonelämääni (vaikken aina sitä tiedostanutkaan), valitettavasti. Kuitenkin Jumala vei minut pisteeseen, jossa en muuta voinut kuin lysähtä polvilleni lattialle ja itkeä Jumalalle huutoitkua – ei ollut edes sanallista rukousta. Päivisin en uskaltanut mietiä iltaa, koska siinä hetkessä oli riittävästi selviydyttävää. Kuitenkin tässä kaikessa pätsissä sain huomata, että on ok, jos ei jaksa. Jumalan armo riitää silti. Ei ole pakko jaksaa (eikä pidäkään omassa voimassa pystyä ja jaksaa). Silloin, kun olemme niin väsyneitä, etteme jaksa lukea Raamattua tai emme kykene rukoilemaan, silloin voimme jäädä Taivaallisen Isämme syliin lepäämään. Tuolloin Kaikkivaltias ja Kaikkinäkevä ja -tietävä Jumala nostattaa puolestamme esirukoilijoita, joiden rukoukset kantavat. Kaikessa tässä väsymyksessä ja voimattomuudessa voimme luottaa Herraamme, Häneen, joka on Uskollinen ja Totinen.

Hämmästyksekseni, Jumala vei minut tuon vaikean ajan läpi. Olen vieläkin väsynyt ja uupunut, mutta kuitenkin tunnen, että pahin on jo takanapäin. Oli äärimmäisen suurta armoa nähdä, että minun ei todella tarvitse pystyä omassa voimassa mihinkään. Että Hänen armonsa todella riittää. Ja Hänen rakkautensa on ehdotonta. Mikään ei voi etottaa meitä Jumalan rakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa.... Opin tuona aikana myös sen, että vaikka meistä varmaan jokainen kantaa kutsua Jumalan valtakunnan työhön ja kutsu ikäänkuin polttelee sydäntä, ei sen takia saa unohtaa itseään. Kehomme on Pyhän Hengen Temppeliksi annettu ja meidän täytyy pitää siitä huolta oman kykymme ja ymmärryksemme mukaan, vaalia sitä Hengen Temppelinä. On tervettä osata vetää rajat omaan elämään. Kaikki lähtee itsensä tuntemisesta ja siitä, että tietää, mitä jaksaa. Vaikka tahdomme auttaa muita ja elää muita varten, ei ole kuitenkaan väärin laittaa rajoja. Mielestäni ei esimerkiksi tarvitse olla aina tavoitettavissa eikä puhelimeen tulvivista rukouspyynnöistä ja niiden rukoilemisesta tarvitse ottaa paineita. Voisiko ajatuksen viedä jopa niin pitkälle, että on suurempaa rakkautta lähimmäistäkin kohtaan laittaa rajat – ja sanoa rehdisti, että nyt olen niin väsynyt, että tarvitsen hengähdystaukoa? Eikö tämä korosta vain sitä, että me olemme vain rajallisia ihmisiä, mutta Kristus on Jumala, joka on aina ihmistä varten? Hän ei uuvu. Ja Hän kuulee joka aika jokaisen rukouksemme – eikö tämä rohkaise enemmän tukeutumaan Kristukseen kuin ihmiseen? Jokaisen Jumalan Lapsen tulisi ymmärtää, että ihmisiin tulemme aina pettymään, mutta Häneen ei tarvitse koskaan kenenkään pettyä. 

Jotta ei kävisi näin......

Sanoja 445

5.10.2017 POSTMODERNISSA MAAILMASSA

5.10.2017 Postmodernissa maailmassa

Mitä postmodernismi on? Ongelmallista on määritellä, mitä postmodernismilla missäkin asiassa tarkoitetaan. Periaatteessa kaikessa yksinkertaisuudessaan sillä tarkoitetaan modernin jälkeen tulevaa, mitä se tuleva sitten ikinä onkaan. Kuten Timo Eskola (2004) toteaa artikkelissaan, on ehkä totuudenmukaisempaa sanoa, että yhden yhtenäisen postmoderni-ilmiön sijaan voitaisiin puhua useista postmodernismeista, joiden sisällä on yhdistäviä tekijöitä. Koska postmodernismi ilmiönä on niin sirpaleinen, ei voida puhua mistään yhdestä aatevirtauksesta.

Postmodernismi sotii modernismin aatteita vastaan. Enää ei ajattelussa ollut tilaa perinteiselle tieteelle, teknologialle eikä ikuiselle totuudelle, vaan tarvittiin uutta, kriittistä tietoa. Kriittinen tieto saavutetaan ainoastaan kyseenalaistamaalla kaikki ja etsimällä objektiivisesti tietoa.

Vaikka portmodernismi on vaikea määritellä, voidaan sitä kuitenkin kuvailla yksilöiden muodostamana epäjärjestyksenä, jossa jokainen päättää itse tiedon luotettavuudesta tai totuudesta. Mielestäni tämä on nähtävissä erittäin selvästi Suomalaisessa yhteiskunnassa, etenkin nuoressa sukupolvessa. Myös evankelioinnissa, uskonasioissa ja jopa uskovissa. Postmodernille synkretismi on ominaista – otetaan asia tai ajatus sieltä, toinen täältä ja yhdistetään tilkuista täkki maailmankuvaksi. Olen ollut tilanteissa, jossa Jeesus ajatus vapahtajasta otetaan vastaan ja sitä pidetään läähtökohtaisesti hyvänä. Kuitenkaan evankeliumia ei ole otettu vastan niin kuin se on kirjoitettu ja puhuttu, vaan on päätetty pitää muita omia uskomuksia siinä rinnalla (mielestäni tämä myös osoittaa sitä, että evankeliumin ydinsanomaa synnistä ja veren siitä vapauttavasta voimasta ei ole ymmärretty). Kaikkein surullisintä tällaisissa tilanteissa on (jopa pelottavaa), että nämä ihmiset olettavat pääsevänsä taivaaseen ja kaiken olevan kunnossa, vaikka todellisuudessa heidän monet vieraat jumalansa ovat Pyhälle Herrallemme iljetys ja kauhistus. Vanhassa testamentissa, 2. Aikakirjassa on tapahtunut samaa, mitä tänäkin päivänä: ”Hän rakensi jälleen uhrikukkulat, jotka hänen isänsä Hiskia oli kukistanut, pystytti alttareja baaleille, teki aseroja ja kumarsi ja palveli kaikkea taivaan joukkoa. Hän rakensi alttareja myös Herran temppeliin, josta Herra oli sanonut: "Jerusalemissa on minun nimeni oleva iankaikkisesti”. Hän rakensi alttareja kaikelle taivaan joukolle Herran temppelin molempiin esipihoihin. Myös pani hän poikansa kulkemaan tulen läpi Ben-Hinnomin laaksossa, ennusteli merkeistä, harjoitti noituutta ja velhoutta ja hankki itsellensä vainaja- ja tietäjähenkien manaajia; hän teki paljon sitä, mikä on pahaa Herran silmissä, ja vihoitti hänet. (2.Aik.33:3-6). Evankeliumin ja Jeesuksen vastaanottaminen on näennäistä ja ”suvaitsevaista” (vastaanottaminen ei tapahdu sydämen halusta). Kun sanoo, että Raamattu käskee luopua kaikesta siitä, mikä ei evankeliumiin kuulu, saa kohdata vihaa ja vastustusta.

355 sanaa

26.10.2017 - Ajatuksia paimenuudesta ja lähetystyöstä

26.10.2017 - Ajatuksia paimenuudesta ja lähetystyöstä

Pastorin kuin pastorin tulee tietää yhtä ja toista lähetystyöstä, riippumatta siitä, kuinka suren seurakunnan pastorina toimii. Valitettavasti edelleen on suurelta osin vallalla käsitys, jossa erotetaan ulkomaan lähetystyö ja kotimaan ”normaali” seurakuntatoiminta. Kuitenkin kaiken lähtökohtana tulisi olla Missio Dei, Jumalan lähetys. Lähetys on kristinuskon ydintä.

Mikäli seurakunta ei käsitä sitä, että kotimaassa on tehtävä lähetystyötä, seurakunnat kuolevat sukupuuttoon. Jumalan evankeliumin vieminen on jokaisen uskovan tehtävä. Uskovien tulisi nähdä maailma yhtenäisenä lähetyskenttänä ilman maantieteellisiä rajoja – kuitenkin jokaisella meillä on tehtävä, oli se sitten rajoittunut lähipiiriin tai toiselle puolelle maapalloa. Jumalan työ on sama niin koti- kun ulkomaassa! Koska pastorilla on johtava asema seurakunnassa, on ensiarvoisen tärkeää, että hän sisäistää ”seurakunnan olemuksen olevan lähetys”.

Pastorin vastuualeeseen kuuluu ylläpitää esillä lähetysasioita ja valmentaa seurakuntaa siten, että sen olemus on lähetys. Valmintaminen voi käsittää mm. teemapäiviä, lähetyskonferensseja, piirejä, lähetysruokailuja, kairos-kursseja, lähetysjumalanpalveluksia, rukouskokouksia....

Kaikessa tässä pastorin työtä helpottaa se, että hän tuntee henkilökohtaisesti laumansa. Pienessä seurakunnassa tämä on helpompaa kuin suuressa. Kun lähetysasiat pidetään pinnalla ja niihin rohkaistaan, kynnys ilmaista kokevansa kutsua lähteä madaltuu. Tulee myös muistaa, että jokainen seurakuntalainen on jompaa kumpaa – lähettäjä tai lähtijä. Molemmat roolit ovat välttämättömiä.

Pastori on mukana lähtijän kutsussa alusta asti. Näkyä koetellaan ja testataan vanhimmistossa – onhan seurakunta lähtijän työnantaja. Pastorilla on paljon vastuuta ensinnäkin kartoittaa lähtijäkandidaatin käsitys lähetystyöstä sekä antaa tarvittava hengellinen ja henkinen tuki lähtijälle. Lähetys tehdään yhdessä, yksi seurakuntaruumiista lähtee ja muut varustavat kaikella mahdollisella tavalla matkaan. Pastori tarvitsee monenlaista käytännön tietotaitoa ja yhteyksiä, mm. lähetysjärjestöjen (FIDA) ja yhteistyötahojen kanssa.

Lähetin ollessa ulkomailla pastori on viime kädessä päävastuussa yhteydenpidosta lähettien ja seurakunnan välillä sekä siitä, kuinka informaatio jaetaan seurakunnalle. Tämä on tärkeää, sillä seurakunta on lähetin työnantaja ja vastaa palkan maksusta. Täten seurakunta on oikeutettu kuulemaan lähetin kuulumisia ja sitä, mitä Jumala on saanut lähetyskohteessa toimia (aina ei ole näkyviä tuloksia). Mielestäni tässäkin on tärkeintä säilyttää Jumalallinen näkökulma asioihin ja perustua lähimmäisen rakkauteen ja pyhien yhteyteen – osa Kristuksen ruumiista on muualla ja me muut ikävöitsemme tätä jäsentä ja tuemme kaikella mahdollisella tuella ja rukouksella. Joskus pastorin tehtävää saattaa helpottaa se, että hän käy itse lähetyskohteessa lähettien ja yhteistyökumppaneiden luona vierailulla. Tämä aktivoi pastoria ja rohkaisee lähettejä.

Pastorille kuulluu myös hallinnollinen puoli – paljon tulee omata tietoa ja ymmärrystä maksupoliittisista asioista, kuten esimerkiksi palkanmaksusta ja eläkkeestä.

Sanoja: 373

Salattua mannaa – matkalla johtajuuteen 14.9.2017

14.9.2017          Salattua mannaa – matkalla johtajuuteen

Kurssi ”Johdatus pastoraalityöhön” on osoittautumassa hyvin mielenkiintoiseksi. Olen riemuissani siitä, että olen saanut huomata innostuvani kurssin sisällöstä aidosti :) Kuten edellisessä tekstissäni kerroin, en ole kokenut kutsua pastoriksi (enkä edelleenkään koe), mutta Pyhä Henki on alkanut puhua minulle paimenuudesta. Erään kerran rukouksessa Herra alkoi puhumaan paimenuudesta ja johtamisesta KAN-työssä. Koska käsitykseni paimenuudesta on rajoittunut ainoastaan pastorin virkaan, en osannut sovittaa sitä elämääni. Mutta tämän Jumalan puheen myötä paimenuus alkoi sopimaan elämääni ja näkyyni palvelutehtävästä.

Kurssi on ihanasti saanut ymmärrykseni avautumaan ja näkemään, että käsitykseni pastoraaliudesta on ollut hyvin kapea-alainen. Olen iloinen siitä, että se on saanut korjaantua oikeaan suuntaan kurssin myötä! Nykyisen ymmärrykseni mukaan paimenuus on ihmisten johtamista ja ohjaamista, kokonaisvaltaista huolenpitoa, eikä vain jäykkärajainen asema tai virka. Tässä tehtävässä tarvitaan tietoa, taitoa, läsnäolemisen ja kuuntelemisen taitoa sekä tekoja puheen lisäksi. Paimenuus on hyvin holistinen, laaja-alainen ja vastuullinen asema ihmisten keskellä.

Ymmärrykseni mukaan paimenuuteen liittyy hyvin vahvasti ja välttämättä sielunhoidollinen luonne. Tänään oli todella nautinnollista kuulla ominaisuuksista ja osa-alueista, joita paimenuuteen sisältyy ja joita tulisi paimenuudessa olla. Ilokseni huomasin, että juuri niitä asioita Jumala on viime vuosina minussa erityisesti hionut ja kehittänyt. Tiedostan olevani rikkinäinen ihminen, mutta olen huomannut, että Jumalan operoidessa haavojani, hän on vahvistanut minussa juuri näitä osa-alueita niin vahvaksi, että olen voinut olla toisille siunaukseksi niillä alueilla.

Muita asioita, joita Jumala armossaan on minussa työstänyt, ovat ahdistuksen sietokyky, Jumalan rauhan vallitseminen kaaoksenomaisista olosuhteista huolimatta sekä muiden kuunteleminen omista ”murheista” riippumatta. Koen vahvasti, että Jumala tahtoo opettaa minulle elämää, joka ei perustu olosuhteisiin, vaan Kristuksen Jeesuksen täytettyyn ristintyöhön. Olosuhteet eivät tuo ihmiselle onnellisuutta – ainoastaan Kristuksessa on sisimpämme saa ilon ja rauhan, joka ei ole olosuhteista riippuvaista. Tämä oppipolku on ollut raskas, mutta ne maistiaiset olosuhteet voittavasta taivaallisesta ilosta ovat niin herkullisia, että tahdon päästä syvämmälle tähän totuuteen!

7.9.2017 Kutsumuksesta

Tunnilla puhuttiin tänään kutsumuksesta. Siinäpä aihe. En oikein vieläkään tiedä, mikä kutsumukseni "nimike" on... Sinä yönä, jona Herra Jeesus Kristus minut pelasti ja lunasti Jumalan lapseksi, Hän sanoi "sinä tulet näkemään ja tuntemaan kaiken sen pahan, mutta sinun ei tarvitse pelätä, sinä olet nyt Minun". Ymmärsin, että sain tuona yönä myös kutsun, joka tulisi viemään minut pimeisiin paikkoihin, jossa ihmiset ovat Saatanan kahleissa. Olen alusta asti saanut näkyjä ja unia, jossa minut viedään usein maan alle, paikkoihin, jossa ei ole luonnollista valoa ollenkaan ja usein paikat ovat huumeneulojen ja -ruiskujen peittämiä, ihmiset riippuvuuksien sitomia. Kuitenkin päälläni on valo, sillä Kristus on kanssani, valaisemassa ja Pyhä Henki tekemässä teot. Olen tunnistanut kutsun evankelistaksi, mutta myös profetaalisen kutsun, joka vaikuttaisi olevan vielä voimakkaampi, kuin evankelistan kutsu. On hassua, että muut ihmiset usein sanovat, että "sinä olet niin evankelista", koska tunnen toisenlaisen kutsun polttavan sisälläni voimakkaammin.

Olen aina ollut "varma", että minulla ei ole minkäänlaista kutsua (eikä armoitusta) pastoraaliuteen. Tulin kuitenkin yllätetyksi vajaa vuosi sitten, kun Pyhä Henki kuiskasi minulle "paimenuus" ja kosketti minua syvimpiä sydämeni syövereitä myöden. Ajattelinpa asiasta mitä hyvänsä, nyt tiesin, mitä Herra asiasta ajatteli. En edelleenkään osaa kuvitella itseäni pastorina - mutta asiaa pohdiskellessani, olen ymmärtänyt, että paimenuutta on monenlaista.

Eräs osa -loppuosa-  näkyäni sijoittuu Israeliin Tiberiaaseen, erityisesti päihdeongelmaisten pariin. Liitän siihen rinnalla kulkemisen ja seurakunnan istutustyön. Vaikka istutustyötä ei olisikaan, mielestäni rinnalla kulkeminen, ohjaaminen, opastaminen ja tukeminen on jo paimenuutta. Olen saanut asiaan liittyen ymmärryksen, että paimenuus ei automaattisesti tarkoita pastorin virkaa.

Lähtökutsu tuli erikoisella tavalla - eräs Veli profetoi "sinä olet lähetystyöntekijä". Ajattelin tuolloin, että nyt ei mennyt kyllä nappiin, en varmasti ole. Kuitenkin, vuosi tämän jälkeen Pyhä Henki ohjasi minut lähetyslinjalle. Puolitoista vuotta profetian jälkeen Tiberiaassa ollessani Herra sanoi selvästi "Minä olen valmistava sinulle paikan täällä". Koin, että ajankohta olisi "sitten joskus". Jouduin toteamaan, että sanoma oli kuitenkin Herralta.

Koen, että kutsuuni liittyy evankeliointi, sielunhoito, rinnalla kulkeminen ja pimeisiin paikkoihin meneminen ja sieltä "ihmisten hakeminen", vapauttamistoiminta, profetaalisuus, uskon teot, lähetystyö... En kuitenkaan löydä mitään sanaa sille, joka määrittäisi ja yhtenäistäisi näkyni yhdeksi sanaksi. Mutta tarviikokaan? Kuitenkin uskon, että sanat eivät määritä sitä, mitä me olemme Jumalan lapsina, vaan teot. Ja vaikka olenkin keskeneräinen ja vasta matkalla, niin kaikessa heikkoudessani ja vajavuudessani Jumala on niin suuri ja väkevä!


Genesaretin järvi ja auringon nousu Tiberiaksessa 2016.